Joop, eli alun alkujaan tarkoituksena oli lähteä Eurooppaan kuukaudeksi reilaamaan ja katsomaan futista, mutta jotenkin sitten kuitenkin päädyin tämmöiseen vähän lyhyempään reissuun. Matka kesti siis kolmisen viikkoa ja matkaseura loisti poissaolollaan. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, asiavirheitä ja kaikkea mahdollista. Suuret kiitokset kaikille foorumisteille, joilta sain täältä vinkkejä reissua suunnitellessa.
19.11. Tampere-Bremen-LontooKeskiviikkoaamuna suuntasin Tampereen Ryanairin terminaaliin. Ensimmäinen lento oli Tampereelta Bremeniin ja Bremenistä oli tarkoitus vielä saman päivän aikana jatkaa matkaa Lontooseen, niin ikään Ryanairilla. Lentojen hinnat olivat kuluttajaystävälliset 0,01€, ja luottokortilla maksaessani edes tuota summaa ei veloitettu. Tuolla hinnalla en tietysti tavaroita saanut ruumaan laittaa, mutta kyllähän sitä nyt kolme viikkoa pienellä repullisellakin pärjää. Bremeniin saavuin aikataulun mukaisesti noin yhdentoista aikoihin ja suuntasin Weserstadionille, josta olin suunnitellut ostavani liput puolentoista viikon päässä odottavaan Bremen-Eintracht Frankfurt –matsiin. Lippuja taisi olla kohtuullisen hyvin vielä jäljellä ja 25 eurolla sain paikan kulmalipun tuntumasta Bremen-kannattajien päädystä. Hyvillä mielin suuntasin ratikalla takaisin lentokentälle odottamaan seuraavaa lentoa. Lontooseen saavuin taas aikataulussa ja siirryin tutulle nuorisohostellille (
http://www.generatorhostels.com/en/london), jossa oli määrä yöpyä seuraava viikko. Seitsemästä päivästä aamiaisineen pulitin 137 puntaa. Huonetta etsiessäni vastaani hoiperteli eräs kirjaimellisesti housut nilkoissa kävelevä kaljupäinen lädi, joka ennakkoluuloista huolimatta osasi kuin osasikin ohjastaa minut oikeaan huoneeseen. Tuo ”minun” huoneenihan oli siis kahdeksan hengen nukkumasali, jossa tuon viikon aikana asusti ties minkälaista väkeä. Ujona suomalaisena vähän kuumotellen avasin huoneen oven, mutta helpotuksekseni löysin huoneesta vain vaatteet ja kengät päällä sänkyynsä sammuneen toisen nahkapään. Hieno hostelli, nukutaan vaatteet päällä ja käytävillä kuljetaan alasti.
20.11. Lippujen hankintaaHostellin aamupala koostui erilaisista muroista ja paahtoleivästä. Nuo kietaistuani lähdin suunnistamaan Stamford Bridgelle päin. En kyllä oikein uskonut, että lauantain Newcastle-peliin olisi vielä lippuja jäljellä, mutta päätin kuitenkin yrittää. No, eipä noita lippuja kovin montaa kai jäljellä ollutkaan, mutta Matthew Harding Lowerille kuitenkin sain lipun. Hinta tosin oli hyvin suolainen 45£. Seuraavana kohteena oli Emirates Stadium ja lippu tiistaiseen UCL-matsiin. Arsenalin nettisivuilta olin aiemmin katsonut, että peli olisi loppuunmyyty, joten en elätellyt tämän lipun saannista juuri minkäänlaisia toiveita. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun ticket officen kassatäti ojensi lipun kouraan ja kevensi rahapussiani 33 punnalla. Tämän jälkeen vielä WHL:lle ja myös lippu sunnuntain Blackburn matsiin oli taskussa. Hinta oli niin ikään 33£. Jälkikäteen on vähän alkanut harmittamaan, että kävin Lontoossa vain näillä isoimmilla hyperstadioneilla, kun alasarjamatsejakin olisi ollut paljon tarjolla. Esimerkiksi Watford-QPR ja QPR-Charlton olisivat varmaan olleet ihan tunnelmallisia matseja. No, ensi kerralla sitten.
21.11. HämähämähäkkiPerjantainaamuna kävin vilkaisemassa Loftus Roadia ja QPR:n fanshopista tarttui pipo matkaan. Loppupäivän tarkastelin nähtävyyksiä ja illalla kävin tsekkaamassa Waltz with Bazir –leffan, joka Suomessa tulee ulos vasta helmikuussa. Joskus yhdentoista aikoihin siirryin sitten takaisin hostellille. Avasin taas huoneen oven ja nyt huone olikin yhtäkkiä aivan täynnä porukkaa. Joku näistä kavereista siinä ovella sitten morjesti meitsiä ja kyseli jotain ”How are you doing?” Sopertelen jotain ”Great.” tai jotain sinne päin. Kaveri vähän naureskeli ja kysyi sitten lähdenkö kaljalle. No toki, ”Why not?” Seuraavaksi kaveri esitteli itsensä Maddyksi ja oma nimeni sai muodon ”Haigi”. Lisäksi porukkaan kuului kaksi Beniä ja kaksi italialaista neitokaista, Melanie ja Chiara. Ihan mukavan oloisia ja näköisiä. Noi kolme jätkää olivat kaikki ausseja. Tuosta siirryimme sitten pikku hiljaa hostellin ihan kohtuullisen laadukkaaseen baariin, jossa tosin oli koko illan ajan aika hiljaista. No, yllätys yllätys, italiaanot häipyivät ensimmäisten jälkeen ja jäin näiden aussien kanssa vielä vähän parantamaan maailmaa. Eivät oikein ymmärtäneet jalkapallosta mitään. Lopulta porukkaan lyöttäytyi vielä eräs ylimielinen jenkki ja päädyin pehkuihin noin kahden aikoihin. Eikä taka-ajatuksena todellakaan ollut se, että huoneessa odottelivat pelkästään nuo kaksi italialaiskaunotarta. Nukkumassa. Joskus varmaankin kolmen aikoihin heräsin ja lähdin näyttämään anakondaa pihakuuselle. Käymälähän sijaitsi pienen kävelymatkan päässä käytävällä, enkä tietystikään jaksanut pukea mitään päälleni. Vähän uneliaana astelin sitten pois vessasta. Avasin oven käytävälle ja toisella puolella seisoi se kuumempi italialaismimmi. Jostain syystä se säikähti ihan pirusti ja itsekin sitten vähän säpsähdin tätä reaktiota. Hymyilin kauniisti, murahdin jotain ja painuin takaisin sänkyyn. Seuraavan kerran heräsin puoli viideltä. Aussit olivat tuoneet huoneeseen kaksi ruotsalaistyttöä sekä vodkapullon ja herättelivät minua. Pyysivät minua mukaan juhlimaan. ”You’re in London man! We are making drinks and having vodka... Let’s party!” Olo oli kuitenkin niin kehno ja takaraivossa jyskytti huominen matsi, että tyydyin vain tarkastelemaan tilannetta sängystäni. Ruotsalaisten nimet olivat Lulu ja Bananas ja ”Haigi” nimen kuultuaan nämä alkoivat laulamaan suomeksi hämähämähäkkiä. Hämmentävää. Yksi näistä ausseista alkoi sitten huutelemaan minulle omasta sängystään ”Sorry Finland!” ja toisteli tuota varmaankin parikymmentä kertaa. No, muutaman kulauksen sain pullosta, mutta parhaani mukaan yritin säästellä, että olisin seuraavana päivänä matsissa virkeenä. Lulu ja Bananas sitten häipyivät ihan yhtäkkiä jostakin tuntemattomasta syystä vodkapullo mukanaan. Maddy lähti perään, mutta peli oli menetetty.
22.11. Chelsea-Newcastle United 0-0En ollut virkeenä. Heräsin kolme tuntia ennen matsia, kävin suihkussa, olin aivan jäässä, ostin vesipullon, join sen, olin lievästi tuubassa ja lähdin suunnistamaan Fulham Broadwaylle päin. Joitain metrolinjoja oli tietysti juuri tänään suljettu ja vähän kuumottelin, että mitenköhän kerkiän ajoissa paikalle. Lopulta olin sitten kuitenkin perillä hyvissä ajoin ja metroaseman rappusissa kuulin jonkun puhuvan suomea. Yritin vilkuilla ympärilleni, mutta äänenlähdettä ei löytynyt. Tasan tuntia ennen peliä löysin paikkani Matthew Harding Lowerilta. Olin toiveikkaana kuvitellut, että paikkani olisi jossain suoraan maalin takana, mutta eipä todellakaan ollut. Kulmassa, lipan alla, toisiksi ylimmällä rivillä. Juuri ja juuri näin kentän. Pelin jännittävyyden suhteen en elätellyt kovinkaan suuria toiveita. Varma Chelsean voitto oli tulossa. Tunnelma alkoi sitten hiljalleen nousta ja ”Blue Is The Color” sekä ”The Liquidator” taputuksineen kajahtivat komeasti. No, itse pelihän ei sitten tarjonnut yhtään mitään. Chelsea taisi saada ensimmäisellä puoliajalla muutaman hyvän paikan, mutta muuten peli oli aika vaisua. Vieraillekin muutama puolittainen paikka siunaantui, muttei mitään sen mielenkiintoisempaa. Toinen puoliaika oli sitten aivan yhtä päätyä ja kerran siniset saivatkin pallon maaliin asti. Yleisö räjähti ja tunnelma oli todella hieno. ”Fucking offside” oli kuitenkin tuomio ja linjamies sai kuulla yleisön mielipiteen. Loppua kohden Newcastlen Given alkoi jonkin verran hidastelemaan maalipotkuissaan. Yleisö eivätkä pallopojat ymmärrettävästi pitäneet tästä lainkaan ja viimeisen puolen tunnin aikana pallopojat juoksivatkin aina kentälle asettamaan pallon valmiiksi vitosen rajalle. 0-0:han tuo sitten päättyi eikä kotiyleisö selvästikään ollut tyytyväinen, muttei tosin suuremmin kuitenkaan omilleen buuaillutkaan. Vieraille tasapeli tuntui sen sijaan lähes voitolta ja Newcastle-kannattajat juhlistivatkin pistettä äänekkäästi. Muutenkin vierasfanit pitivät hyvin mekkalaa omassa kulmauksessaan ja pelin jälkeen pelaajat kävivät kiittämässä näitä. Kotijoukkueen pelaajista suurin osaa sen sijaan syöksyi loppuvihellyksen jälkeen suoraan pukukoppiin. Ei mikään kovin kiimainen aloitus omalle reissulleni. Varsinkaan kun olin koko pelin aivan jäässä ja nälissäni eikä olossa muutenkaan kovin paljon kehumista ollut.
23.11. Tottenham Hotspur-Blackburn Rovers 1-0Peli alkoi jo puoli kahdelta eli kohtuullisen aikainen herätys oli tiedossa. White Hart Lanen asemalla kuulin taas kaunista suomen kieltä. Olin ”saanut” lipun vieraskulmauksesta, mutta pettymyksekseni Rovers-kannattajat täyttivätkin vain kulmauksen yläparven. Itse istuin siis alhaalla varmaankin jonkin näköisillä turistipaikoilla. Tai ainakin lähes joka toisella katsojalla ympärilläni oli kamera kädessään. Pelihän oli selvä ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen, kun Spurs siirtyi johtoon komeasti rakennetulla Pavlychenkon maalilla. Blackburn ei saanut koko pelissä juuri mitään erityisen vaarallista aikaan, ja kun vielä Olsson ajettiin kuusi minuuttia ennen taukoa toisen varoituksen seurauksena ulos alkoi peli vaikuttaa selvältä. Toisella puoliajalla kotijoukkue loi jälleen mielenkiintoisimmat tilanteet, mutta edelliset neljä kautta Tottenhamissa torjunut Robinson piti nykyisen joukkueensa pelissä mukana. Yleisö ei kuitenkaan tästä suuremmin harmistunut, vaan osoitti Robinsonille suosiotaan. Vanhalle White Hart Lanen lemmikille myös laulettiin useaan otteeseen ja kaikesta näki, että kannattajien ja Robinsonin välillä vallitsi syvä kunnioitus. Loppua kohden pelin tempo selvästi laski, eikä tästäkään matsista mitään suurempaa loppujen lopuksi käteen jäänyt. Ihan jees chänttejä ja muutenkin hyvä tunnelma, muttei mitään värisyttävää. Nämä siis kotiyleisön puolelta. Vieraskannattajista ei kuulunut hymämdystäkään. Sunnuntaiaamu ei ehkä ole otollisin aika peleille. Pelin jälkeen Robinson kiitteli vielä pitkään vanhaa kotiyleisöään ja heitti hanskansa katsomoon.
24.11. Tottenham Hotspur Reserves-Stoke City Reserves 0-2Ottelu pelattiin Leyton Orientin Matchroom Stadiumilla. Ensiksi en meinannut millään löytää lipunmyyntipistettä, mutta lopulta löysin jonkin sortin infopisteen. Kävelin ovesta sisälle ja suoraan tiskille. Toisella puolen tiskiä odotteli aivan järjettömän kaunis nainen. Ilmoitin naiselle hymyillen haluavani lipun. Nainen vastasi tähän hieman huvittuneesti, että lippuja myytiin siinä 10 metriä selkäni takana olevalla ovella, josta olin juuri kävellyt ohi. Mistä lie johtunut, että oli tuo jäänyt huomioimatta. No, siitä sitten lippu kouraan ei niin hehkeältä pubiruusulta ja kerrostalon rappukäytävää muistuttavan portaikon läpi katsomoon. Katsojia ilmaantui paikalle lopulta noin sata. Stadion oli mielestäni mukavan pieni ja viihtyisä. Molemmat päätykatsomot ja pääkatsomo olivat täysin remontoituja, ja jäljelle jäävä sivukin oli selvästi modernisoinnin tarpeessa. Kulmiin jääviin ”aukkoihin” oli rakennettu kerrostaloja, joiden parvekkeilta pystyi helposti seuraamaan pelejä. Käytännössä asukkaat siis asuivat jalkapallokatsomossa. Ihan jees. Itse ottelun ensimmäinen puoliaika oli taas erittäin puuduttavaa höntsäilyä, kunnes lisäajalla vieraat iskivät komean maalin. Toiselle puoliajalla kotijoukkue tulikin sitten paljon paremmalla asenteella ja hallitsi pelitapahtumia, mutta lopulta Stoke City ratkaisi pelin yhteen vastahyökkäykseen. Pelin taso ei mielestäni ollut lähelläkään valioliigaa, vaan paljon fyysisempää ja sekavampaa. Ottelun varsinaisen peliajan viimeisillä minuuteilla Tottenham sai vielä hyvästä paikasta reilusta paristakymmenestä metristä vapaapotkun. Vaparin lähtiessä yksi Stoke-puolustajista oli juossut nelisen metriä muurista palloa kohti ja torjui laukauksen kädellään. Tuomari tietysti vihelsi pelin poikki ja aikoi ensin antaa uuden vapaapotkun tästä puolustajan käsivirheestä. Lopulta vapari kuitenkin siirrettiin takaisin samaan paikkaan, mistä alkuperäinenkin vapari oli annettu. Kotijoukkue kävi täysin oikeutetusti aika kuumana. ”Harry Redknapp –reservikin” poltti pääreensä aika perinpohjaisesti ja kysyi tuomarilta hetken päästä kohteliaasti: ”Hey Mr. Referee, what the fuck was that?!” Tuomari otti muutaman askeleen Spurssien valmentajaa kohti ja vei kätensä korttitaskulle. Koutsi ymmärsi yskän, heilautti kädellään tuomarin suuntaan ja lähti talsimaan kohti pukusuojaa. Tuomari katsoi kelloaan ja antoi pelin jatkua. Lopputulos siis 2-0.
25.11. Arsenal-Dynamo Kiova 1-0Arsenalin metroasemalta maanpinnalle noustessa kadut olivat täynnä kaikennäköisiä fanituote- ja hodarikojuja. Liikkellä oli selvästi hyvin paljon turisteja, koska suuri osa ihmisista kantoi kameraa mukanaan. Katsomoon päästyäni näkymä oli upea. Kastelulaitteet kastelivat kenttää, ruoho kimalteli vihreyttään ja taivas oli sysimusta. Stadion näytti erittäin komealta ja viimeisen päälle hiotulta ja siistiltä. Vielä kun Romankin oli avauksessa ja istumapaikka maalin takana täydellinen, ei paljon valittamista ollut. Jo ennen ottelun alkua huomasi, että kyseessä oli vähän fiinimpi ja tärkeämpi ottelu kuin normaali valioliigamatsi. Arsenalhan oli tuolloin myös jonkinlaisessa kriisissä kapteeninvaihdoksen ja huonojen peliesitysten takia. Pelaajien marssiessa kentälle, kotijoukkue ensimmäistä kertaa Fabregasin johdolla, lähti UCL-hymni soimaan. Olin odottanut, että tuo kuulostaisi jotenkin hienommalta kuin kotoisessa Ratinassa, mutta ei se pieni pätkä mitenkään erityisen säväyttävä ollut. Myös lähes jokainen katsoja kamera kädessään ympärilläni ehkä hieman latisti tunnelmaa. Loppujen lopuksi tyhjiä paikkojakin jäi jonkin verran. AM taisi olla hieman päälle 59000. Ottelun käynnistyessä Arsenal selvästi hieman hermoili, mutta pääsi koko ajan paremmin pelin mukaan. Ensimmäinen puoliaika oli kuitenkin jotakuinkin tasaväkinen eikä maaleja nähty. Omalta kuutosrivin paikaltani pelajat näki kohtuullisen läheltä ja oli kyllä hienoa seurata kavereiden tekniikka. Kyllä oli kosketus hallussa. Lähes joka kerta kun pelaaja ei ensimmäisellä kosketuksella saanut palloa täysin haltuunsa, oli pallo jo vastustajalla. Näitä virheitä ei tosin kovin montaa sattunut. Toisella puoliajalla kotijoukkue selvästi hallitsi ja sai muutamia laadukkaita paikkojakin aikaiseksi, mutta vapauttavaa maalia ei tullut. Yleisö alkoi jo hermostumaan ja 80 minuutin kohdalla väkeä alkoi virrata ulos stadionilta. Kolme minuuttia ennen täyttä aikaa Arsenal sai kuitenkin vapaapotkun keskialueelta, Fabregas näki Bendtnerin lähtevän juoksuun ja lähetti ilmaan millintarkan keskityksen. Bendtner otti pallon haltuunsa ensin rinnalla, sitten reidellä ja lopuksi laukoi vastuttamattomasti ratkaisevan 1-0-osuman. Yleisö räjähti ja Dynamon pelaajat eivät voineet kuin ihmetellä. Viitisen minuuttia aiemmin Eremenko oli mestarillisesti vapauttanut Kiovan kärkipelaajan puolittaiseen läpiajoon, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Roman oli muutenki mielestäni yksi vieraiden parhaista ja aktiivisimmista. Yleisö oli lopputulokseen tietysti tyytyväinen ja poistui hyvillä mielin. Myös Dynamon kohtuullisen kokoinen kannattajajoukko oli omiensa suoritukseen kaikesta huolimatta tyytyväinen ja antoi näille aplodit. Stadionin ulkopuolella huivikauppiaat kaupittelivat viimeisiä otteluhuivejaan. Hintaa tiedusteltuani sain vastaukseksi 5£. Olin tietysti suunnitellut rahankayttöni hyvin ja käteistä oli jäljellä noin kolmisen puntaa. Seuraavan kauppiaan kohdalla hinta oli juurikin tuo 3£, joten aloin kaivaa kuvettani. Lopulta sain kaivettua 2,50 kasaan ja ystävällinen kauppias ojensi huivin kouraani. Metroasemalla jonottamiseen upposi parisenkymmentä minuuttia, mutta väkimäärän nähden ruuhkat purkautuivat kyllä hyvinkin nopeasti.
26.11. Lontoo-Pariisi-Köln-HampuriKeskiviikkona oli tarkoitus siirtyä junalla Lontoosta Hampuriin. Lentämällä olisin saattanut selvitä jopa halvemmalla, mutta halusin nähdä maailmaa myös tällä tavalla. Juna lähti Kingscrossin asemalta 6.40. Lipun olin tilannut ennakkoon netistä ja edellisenä päivänä noutanut sen asemalta. Samassa vaunussa itseni kanssa liikkeellä oli muutamia Chelsean faneja. Tsämppärimatsiin Bordeuxia vastaan olivat luultavasti liikkeellä. Asemalta olin ostanut The Timesin ja The Independentin, joissa molemmissa ylistettiin Fabregasia sekä Bendtneriä ja inistiin Ronaldon saamasta kohtelusta Espanjassa. No, Kanaalin alitus sujui hyvin. Nukuin koko matkan. Pariisissa kerkisin heittämään pienen lenkin aseman ympäristössä ja syömään, tietysti mäkkärissä. Lippu täältä Hampuriin oli niin ikään tilattu ennakkoon netistä. Sellaisesta automaatista yritin sitten saada sitä ulos ja kaikki sujuikin hyvin siihen asti kunnes koneen näytöllä luki: ”Tulostetaan lippuja...” Lippuja ei kuitenkaan pienen odottelunkaan jälkeen näkynyt ja kun yritin saada niitä uudestaan ulos, kone sanoi, että liput on jo tulostettu. Infotiskille suuntasin sitten selvittämään asiaa. Lopulta virkailija kutsui paikalle mekaanikon, joka joutui purkamaan käyttämäni koneen kirjaimellisesti palasiksi. Lopulta puolen tunnin odottelun jälkeen sain lipun. Olin kuitenkin myös vahingossa tilannut lasten lipun, joten sekin piti vielä muuttaa. Ja maksaa siitä. Viimein pääsin jatkamaan matkaa. Viiden aikoihin oli Kölnissä yksi vaihto ja junasta taisin nähdä vilauksen RheinEnergieStadionista. Reilun 14 tunnin matkustamisen jälkeen saavuin Hampuriin kello 21.11. Hotelli(
http://www.kieler-hof.de/) sijaitsi vain parin sadan metrin päässä rautatieasemalta ja osoittautui lopulta ihan viihtyisäksikin. Vastaanoton kiinalainen transu(en vieläkään tiedä, oliko nainen vai mies) tosin herätti hieman ennakkoluuloja.
27.11. HSV-Ajax 0-1Aamupalaksi oli kolme sämpylää ja erinäisiä levitteitä. Hinta-laatusuhde oli taas kohdallaan. Pötsi kuitenkin täynnä lähdin sitten kaupungille kiertelemään. Päätin käydä jo näin aamulla tarkastamassa, miten löydän stadionille. Ostin metron lippuautomaatista jonkinlaisen lipun, joka maksoi 2,60€ ja painelin sillä koko päivän. Myöhemmin sitten selvisi, että tuo oli kertalippu. Koko päivän lippu oli vähän kalliimpi. HSH Nordbank Arena oli metrolla/junalla helposti tavoitettavissa. Kävelymatkaa tosin jäi asemalta vielä 1,5 km. Jollain asemalla törmäsin sitten Amsterdamilaisiin, jotka jo kuuluvasti virittelivät muutamia säkeistöjä. Muutenkin illan UEFA Cup –matsi näkyi kaupungilla, kun mellakkapoliisit ja vesitykit partioivat julkisilla paikoilla. Mitään suurempia rähinöitä ei kuitenkaan tainnut syntyä.
Illalla suuntasin sitten stadionille hyvissä ajoin. Lipun olin ennakkon tilannut netistä ja postituskin oli sujunut ilman ongelmia. Hinta 28€. Tämäkin stadion oli erittäin komean näköinen, mutta ehkä hieman likainen, tunkkainen ja saksalainen. Kuvissa stadion näyttää mielestäni paljon hienommalta ja siistimmältä. Tunti ennen pelin alkua Ajaxin katsomonosa oli jo lähes täynnä ja laulut raikuivat. Hiljalleen myös muut katsomon osat alkoivat täyttyä ja juuri ennen pelin alkua ”Hamburg meine Perle” kajahti komeasti. Pelaajien astellessa kentälle vieraiden katsomonosa esitteli oman tifonsa. Erittäin komea Ajaxin viiri laskeutui kulmauksen yläosasta alas asti. Hampurilaisetkin selvästi pitivät tästä. HSV:n kannattajilta ei jostain syystä tähän hegemoniataistoon minkäänlaista tifoa löytynyt ja lippujakin/bändiksiäkin oli hyvin vaatimattomasti. Ajaxin viirin noustessa ylös syttyi katsomossa ensimmäinen soihtu ja melko pian perässä seurasi heti toinen. Tästä kotiyleisö ei sitten tietysti enää pitänytkään ja seurauksena oli aivan järjetön huuto ja amsterdamilaiskannattajien osoittelu. Lopulta soihdut saatiin sammutettua, mutta tuomari odotteli vielä savun hälvenemistä. Muutaman minuutin odottelun jälkeen peli sitten vihdoin käynnistyi. HSV:llä oli ensimmäisellä puoliajalla muutama erittäin hyvä maalintekopaikka ja muutenkin kotijoukkue oli ensimmäisen puoliskon selvästi hallitsevampi osapuoli. Toisella puoliajalla vieraat olivat sen sijaan hieman enemmän niskan päällä ja ratkaiseva 1-0-osuma syntyi HSV-puolustuksen karmeasta virheestä. Ajaxin kärki pääsi läpi ja sijoitti vasempaa alakulmaan. Pallo osui tolppaan, toiseen tolppaan ja lähti pyörimään kohti sivurajaa. Lopulta samainen hyökkääjä kuitenkin kerkisi palloon uudestaan ja pääsi tuikkamaan pallon verkkoon juuri ja juuri ennen HSV-puolustajia. Vierassektiossa alkoivat juhlat ja jälleen syttyi yksi soihtu. Jäljellä olevien minuuttien aikana hampurilaiset eivät kuitenkaan saaneet mitään kovinkaan vaarallista aikaan ja pisteet lähtivät Hollantiin. Tunnelma pelin jälkeen oli syystäkin hyvin vaisu ja Reeberbahn-kierroksen jälkeen suuntasin hotellille.
28.11. Vfl Hamburg-Victoria Hamburg 0-4Tämänkin ”stadionin” sijainnin kävin aamulla tarkastamassa. Vajaan puolen tunnin matka hotellilta. Illalla lähtiessä sitten ajattelin, että en lähde liian aikaisin ulos jäätymään, vaan vasta tunti ennen peliä. Sitten noin vartin metrossa istumisen jälkeen huomasin, että olinkin lähtenyt täysin vastakkaiseen suuntaan mihin oli tarkoitus. Seuraavalla pysäkillä jäin sitten pois ja lähdin seuraavalla vastakkaiseen suuntaan lähtevällä metrolla takaisinpäin. Tämäkin osoittautui sitten vääräksi metroksi ja lopulta löysin itseni hölkkäämästä kohti Borgweg stadionia jossain pilkkopimeässä ja täysin autiossa puistossa 15 minuuttia kickoffin jälkeen. Edes suunnasta en ollut täysin varma, mutta päättelin junaratojen kaarteista ja erään metroaseman kartasta. Loppujen lopuksi pääsin paikalle 25 minuuttia myöhässä, hiessä ja lievästi vittuuntuneena. Portilla onneksi myytiin vielä lippuja ja saksalainen haudasta kaivetun näköinen lipunmyyjä sitten hieman katsoi minua kierosti, kun vielä maksoin kolmen euron lipun viidenkympin setelillä. Peli oli yllätyksekseni jälleen kerran 0-0, joten mitään suurta olin tuskin menettänyt. Yleisöä oli semmoinen muutama sata ja kaiken muun oleellisen kentästä näkee kuvista. Ensimmäinen puoliaika ei sitten mitään kummempia tarjonnut. Toisella puoliajalla Victoria iski taululle vastuttamattomat 0-4-lukemat ja hallitsi tapahtumia suvereenisti. Ihan viihdyttävä tuota oli katsella, vaikkei se kotiyleisöä lämmittänytkään. Ottelun viihdepuoleen antoi oman panoksensa myös perjantai-iltaa viettämään saapunut Victorian kannattajaporukka, joka ei vaiennut kertaakaan toisen puoliajan aikana. Aika hyvin noin kuusihenkiseltä poppoolta.
29.11. Werder Bremen-Eintracht Frankfurt 5-0Tähän matsiin olin siis hankkinut lipun aikaisemmalla Bremenin visiitillä. Bremeniä kohden lähdin puolen päivän aikoihin junalla ja jo Hampurin asemalla törmäsin muutamiin Eintrachtin faneihin. Ensin ajattelin, että kyseessä oli varmaankin jonkinlainen HSV:n antiwerderliike, mutta sitten vain oletin, että kyseessä olikin vain Hampurissa asuvia Frankfurtilaisia. Joka tapauksessa matkalla Bremeniin junaan tuli yhä lisää Frankfurtilaisia ja laulut raikuivat koko matkan. Bremeniin saapuessa nämä Hampurista saapuneet Frankfurtilaiset ottivat rauratieaseman täysin haltuunsa. Laulut kaikuivat todella komeasti ja mellakkapoliisit juoksivat ympäriinsä.
Weserstadionille saavuin sitten hieman liiankin ajoissa. Kaksi tuntia pelin alkuun ja löysin paikkani. Stadionin remontin takia pään päällä ei ollut edes kattoa. Vettä satoi ja lämpötila oli vähän päälle nollan. Normaalisti en harrasta noita tuularien sademuoveja, mutta nyt oli kyllä pakko. Vielä kun rinnassa komeili Werderin logo, niin sain tuosta hienon matkamuistonkin. Lopulta pelaajat sitten marssivat kentälle ja sadekin oli lakannut. Bremen oli heti alusta alkaen hallitsevampi joukkue ja 1-0 syntyi Pizarron jalasta. Tämän jälkeen kenttäkuuluttaja huusi:”Eintracht Frankfurt!” Yleisö vastasi:”Null!” Sitten kuuluttaja taas:”Werder Bremen!” Ja yleisö vastasi:”Eins!” Kuuluttaja vielä:”Danke!” Ja yleisö saksalaisella täsmällisyydellä:”Bitte!” Sama toistui jokaisen maalin kohdalla ja ainakin itseäni pitkän linjan saksanlukijana tuo ”bitte” repeilytti suunattomasti. 2-0:aan tehtaili aika nopeasti ensimmäisen jälkeen mahtavalla maalilla niin ikään Pizarro. Vielä kun Diego ennen taukoa kaunisteli rankkarista lukemat 3-0:aan oli peli selvä. Vierasjoukkueen kannattajistakaan ei lähtenyt enää juuri mitään ääntä. Toinen puoliaika jatkui siitä mihin ensimmäinen jäi. Pizarro viimeisteli hattutemppunsa ja Hunt laukoi taululle 5-0. Paljon rumemmatkin lukemat olisi ollut tarjolla, mutta yleisö oli tähänkin hyvin tytyväinen ja palkitsi Pizarron valtavilla suosionosoituksilla tämän poistuttua vaihtoon. Frankfurt oli koko pelin aika lailla hengetön ja laiska, joten pelissä ei minkäänlaista jännitystä ollut missään vaiheessa. Bremeniläisten juhlia oli kuitenkin ihan mukava seurata ja pelin jälkeenkin tunnelma oli todella hyvä, kun koko yleisö lauloi jotain perus Werder-renkutusta. ”Wir sind Werder Bremen...”
