Kansalliset jalkapallostereotypiat

[Tukeem Abdullah Jafer]

Muutenkin johdat yleistyksiä aika helposti teksteistäni. Itsekin pitkiin vastauksiin taipiuvaisena varmaan ymmärrät, että joka ikistä lausetta ei voi muotoilla kaikin mahdollisin varauksin.

Pahoitteluni.

En edelleenkään väheksy perustaitoa tai sirkustemppuja. Pohdiskelen vain juuri niitä syitä, minkä vuoksi itsekin näet Primavera-joukkueiden olevan monessa asiassa edellä jopa Veikkausliigajoukkueita. Pakkohan niitä syitä on olla muuallakin kuin vain väestöpohjassa. Itse näen yhdeksi syyksi taktisen ja pelipaikkakohtaisen valmentamisen tahatonta laiminlyömistä, joka johtuu valmennusresursseista. Palloa suomalaiset juniorit pomputtelevat omalla ajallaan helvetin paljon, vaikka moni yrittääkin väittää vastaan.

Tämän viikon Urheilulehdessä oli kelvollinen juttu Simon Cliffordin lanseeraamasta Brazilian Soccer Schoolista, jonka tarkoitus on tuoda brasilialaisia oppeja eEnglannin juniorivalmennukseen. Cliffordin sanoista on poimittava omia puheitani myötäilevä lausahdus: ”Rannoilla ja kaduilla pelaaminen ei tee heistä niin hyviä, vaan se, että brasilialaiset yksinkertaisesti harjoittelevat paljon enemmän kuin englantilaiset. Jos täällä pelataan neljä tuntia viikossa, niin Brasiliassa se on 20.”

Brazilian Soccer School painottaa vahvasti myös sitä, että ensin on harjoiteltava tekniikka kuntoon. Tätä selventäen Cliffordin adjutantti Mark Rasche tarjoaa hyvän vertauksen: ”Jos joku soittaja liittyy orkesteriin, on hänen ensin osattava soittaa jotakin instrumenttia.”

Vaikka suomalainen ammattijalkapalloilija ei ole ensisijaisesti tunnettu huonosta tekniikastaan, emme voi harhautua ajattelemaan, että terävimmän huipun takana keskimääräinen suomalaisfutari olisi riittävän taitava. Seurasin Italiassa noin 8-vuotiaiden juniorien mini-turnausta, jossa pelit pelattiin mallilla 5v5. Osallistuvat joukkueet olivat tyypillisistä italialaisista seuroista, jotka voi luokitella pieniksi tai keskisuuriksi, ja joiden toiminta on puhtaasti suunnattu junioreille tai seuran edustusjoukkueet pelaavat alueellisia amatöörisarjoja. Siitä huolimatta ensimmäisenä silmääni pisti ammattimainen olemus.

Kentän laidalla oli joukkueiden väreihin verhoutuneet valmentajat ja huoltajat. Valmennuksesta vastaavien henkilöiden määrä vaihteli välillä 4-5. Osa valmentajista keskittyi ohjaamaan joukkueensa peliä, joku maalivahdin työskentelyä, kun taas yksi valvoi vaihtopelaajien omatoimista verryttelyä, jonka laatu ja keskittyneisyys saivat hetkeksi miettimään, onko kyse sittenkin polvenkorkuisista aikuisista.

Itse peli oli uskomatonta katseltavaa. Jokainen pelaaja hallitsi pallon erinomaisesti ja pystyi tilanteen tullen haastamaan vastustajan mitä erilaisimmin harhautuksin. Pomppiva pallo ei tuottanut pelaajille mitään ongelmia. Yhtään summittaista roiskaisua silmäni eivät myöskään kirjanneet vaan peli eteni lyhyin syötöin maata pitkin. Haltuunotot olivat paitsi nopeita myös suunnattuja ja käsittämättömän usein syöttö lähti jo toisella kosketuksella. Taidollisten ominaisuuksien lisäksi noteerattavaa oli pelaajien taktinen kypsyys. Reagointi pallollisen paidan värin vaihtumiseen oli todella nopeaa. Tiivis puolustus ryhmitys vaihtui riistojen ja katkojen jälkeen salamana tilaa hyödyntäväksi hyökkäysmuodostelmaksi, jossa etenkin pelileveydestä paistoi useiden taktisten harjoituksien tuoma automaatio. Leveyden ansiosta myös kierrättäminen oli helpompaa ja sitä myös hyödynnettiin.

Tässä yhteydessä emme voi myöskään sivuuttaa sitä, että äänekkääseen katsomoon oli raahauduttu selvästi lähes koko suvun voimin. Onnistuneista taitosuorituksista pelaajat saivat välittömän ja kovaäänisen palautteen myös yleisöltä, joka yltyi suomalaisen pääsarjayleisön tasoiseen meteliin, kun turnauksen isäntäjoukkueen pikkupeluri täräytti kulmapotkusta motorisesti aivan käsittämättömän sulavan ja lennokkaan saksipotkun ylärimaan. Paikalle eksynyt suomalainen oli kentänlaidalta poistuttuaankin vielä pitkään aivan hiljaa.

Arvioni mukaan Hongan ja HJK:n poikkeuksellisten tasokkaiden 1997-syntyneiden edustusjoukkueiden pelin laatu yltää melko lähelle näiden italialaisnappuloiden tasoa. Toisaalta en voi olla ajattelematta sitä, miten ylivoimaisia nämä näkemäni saapasmaan joukkueet olisivat oman ikäluokkansa seassa Suomen kentillä. Eron tekeminen alkaa jo nuorena ja olisi yksisilmäistä lähteä nostamaan esiin muutamaa yksittäistä syytä, mikä kuilua revittää. Kaikessa tekemisessä panostus on aivan eri maailmasta ja Primaveran taso on vain luonnollinen seuraus kaikelle sille, millä vakavuudella eri tahot kantavat huolta jalkapallon kehityksestä Italiassa.

[Tresor]

"Kulmapotkut ovat Suomen vahvuus."

[Nice10]

Massasta syntyy paljon taitoa ja uskoisin, että esimerkiksi Brasilian juniorityö ei ole sen parempaa kuin Suomessakaan, päinvastoin uskoisin Brasilian massoista olevan paljon enemmän otettavissa irti kuin on otettu. Kunnianhimoisia pelaajia on vain tuhatkertainen määrä ja sitä myöten huippukin on laajempi ja terävempi.

Kyllä Suomalaiset nuoret palloilijat määrällisesti reenaavat helvetisti pallonkin kanssa. 20 tuntia viikossa pallo kanssa leikkimistä ei ole määrä eikä mitään, jos alkaa järjestelmällisesti seuraamaan Pirkkahallissa, Talissa, Suurhallissa, Kupittaalla jne pelaavien nuorten omatoimista harjoittelua. Minusta on suunnattoman väärin, että suomalaisten nykypäivän futareiden tai urheilijoiden harjoittelumääriä tai asennetta vähätellään. Tätä kuulee usein ja se panee vituttamaan. Töitä tehdään ja asennetta on perkeleesti. Valmennuksen tarjoamat avut, olosuhteet ja yksinkertaisesti vain lahjakkaiden harrastajien pieni määrä ja hajaantuminen usean lajin kesken ovat isoja vaikuttajia.  Harjoittelumääriä tärkeämpää on laatu ja oikeat panostukset tityssä iässä.

Hyvä esimerkki valmennuksen edistyksellisyydestä on suomalainen maalivahtivalmennus, joka on maailman huippua. Tuotokset suhteellisesti kestävät vertailun koska tahansa esimerkiksi Italiaan. Syynä tähän on yksinkertaisesti suuri resurssien käyttö maalivahtivalmennukseen suhteessa muuhun valmennukseen. Suomessa ei ole ollenkaan harvinaista, että on juniorijoukkue, jolla on yksi valmetaja 20 kenttäpelaajalle ja yksi valmentaja 1-2 maalivahdille. Kun osaavia valmentajia alkaa kenttäpelaajillekin ilmestyä yksi 4-5 pelaajaa kohden ja osaaminen maalivahtivalmennuksen tasolla, niin varmasti tulokset alkavat näkyä. Resurssien pienuus on se ydinongelma, tarkastelee asiaa miltä kantilta tahansa.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Kyllä Suomalaiset nuoret palloilijat määrällisesti reenaavat helvetisti pallonkin kanssa. 20 tuntia viikossa pallo kanssa leikkimistä ei ole määrä eikä mitään, jos alkaa järjestelmällisesti seuraamaan Pirkkahallissa, Talissa, Suurhallissa, Kupittaalla jne pelaavien nuorten omatoimista harjoittelua.

Luulenpa, että nämä säännöllisesti tunnista toiseen halleissa potkivat pelurit ovat kuitenkin hyvin pieni prosentti maamme junioripelaajista. Uskon myös että tämän ryhmän keski-ikä on myös melko korkea, kun huomioidaan, että runsas ja säännöllinen omatoiminen treenaaminen olisi hyvä aloittaa mahdollisimman nuorena.

Jos esimerkiksi 50 junnua käy päivittäin tietyssä hallissa vetämässä pallottelusessiot aika välillä 16:00-21:00, se tarkoittaa siis suunnilleen sitä, että kymmenkunta peluria on lähes säännöllisesti paikalla potkimassa, mikä jättää kuvan siitä, että hallissa käy vipinä. Todellisuudessa, kun lasketaan kaikki nämä mainitsemasi hallit ja lisätään vielä vaikkapa sitten kahdeksan muuta hallia lisää, pääsemme silloinkin vasta kuuteen sataan junnuun. Tämä on kuitenkin vielä lähes mitätön määrä. Vaikka kymmenkertaistaisimme sen, puhumme siltikin "vain" kuudesta tuhannesta pelaajasta.

[Nice10]

Totta. Onkin kyse pitkälti esimerkiksi Italiaa 10 kertaa pienemmästä väestöpohjasta ja paikallisella tasolla futiksella on ympäri Suomen satoja kilpailevia urheilulajeja. Olosuhteet, lajin asema/arvostus, satsaukset junnuihin ja tulevaisuuden näkymät futarille ovat Suomessa niin heikot, että väkisinkin karsiutuu vielä paljon potentiaalista ainesta siitäkin maksimista, joka pienessä Suomessa voisi olla Italian kaltaisella futiskulttuurilla. Esimerkiksi kiekko houkuttelee ikäluokista paljon lahjakkaita pelaajia lajivalinnan edessä, koska kiekossa kansallinen huippukin tarkoittaa Suomessa kovaa liksaa ja helvetin isoa arvostusta.

Otin asian puheeksi vain siksi, että Suomessa aina jauhetaan, että potkiksen pelaajat eivät pelaa tarpeeksi pihoilla ja puistoissa tai ylipäätään vietä aikaa pallon kanssa. Näin ei todellakaan ole, vaan kyse on enemmän siitä, että kun näitä pelaajia on vaan yksinkertaisesti vähän. Siksi mallia pitäisi, kuten ylläkin on mainittu, hakea samanlaisen väestöpohjan, olosuhteiden, kulttuurin ja resurssin maista (esim Pohjoismaat). Ei sielläkään olla Italialaisella tasolla Suomeen verrattuna kymmenkertaisista resursseista huolimatta. Se ei silti ole esteenä futiksen arvostukselle, maajoukkuemenestykselle ja futiskulttuurille.

[tamman siika]

Useassa ketjun viestissä on kuitenkin johdettu päätelmät resurssien vähyyteen. Ainakin näin nopeasti ketjua selaten. Puhumme siis pääasiassa rahan vähyydestä toiminnan kehittämiseen. Syytä voi sysätä kasvattajaseuroille siinä missä Palloliitollekin. Itseäni ainakin ihmetyttää, että liiton tehdessä vuodesta toiseen nollatuloksen, voidaanko olettaakkaan uusia investointeja junioritoimintaan ja sitä kautta kehitystä tapahtuvaksi? Tai jos uusia strategioita ruohonjuuritasolle on luotu, niin hyvin ne ovat ainakin pysyneet poissa julkisuudesta.

[Luis Garcia]

Vaihdetaanko jo otsikkoa ja aluetta?

Ei mitään, mielenkiintoisia juttujahan tässä on kolme sivua, mutta vähän väärässä paikassa.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Otin asian puheeksi vain siksi, että Suomessa aina jauhetaan, että potkiksen pelaajat eivät pelaa tarpeeksi pihoilla ja puistoissa tai ylipäätään vietä aikaa pallon kanssa. Näin ei todellakaan ole, vaan kyse on enemmän siitä, että kun näitä pelaajia on vaan yksinkertaisesti vähän.

Jotta saadaan keskusteluun taas vähän tutkimukseen perustuvaa totuuspohjaa suomalaisten jalkapalloilijoiden harjoittelusta, niin otetaan esille KiHu:n tutkimus vuodelta 2005. Kyseinen tutkimus käsittelee 1989-syntyneitä jalkapalloilijoita eli tuolloin 14-15-vuotiaista pelureista. Tutkimuksen mukaan 24,5 % kohderyhmän pojista harjoitteli yli kymmenen tuntia viikossa. Tytöistä tähän harjoitusmäärään ylsi vain 12 %. Noin 75 % tämän ikäluokan poikapelaajista harjoittelee siis alle kymmenen tuntia viikossa. Pojilla harjoittelu koostui 53.4 prosenttisesti joukkueharjoituksista, 14.2 prosenttisesti oheisharjoittelusta ja vain 32.4 % on omatoimisen harjoittelun osuus. Aineiston kokoamisen aikaan kyseisen ikäluokan lisenssipelaajia oli 7471, joista tutkimukseen osallistui noin neljännes.

Tietysti tutkimus jättää spekuloinnin varaa otantansa takia, mutta mikäli päätämme kuitenkin luottaa tähän enemmän kuin puhtaasti summittaisiin arvioihin, voimme todeta suomalaisten pelaajien viettävän liian vähän aikaa pallon kanssa.

Siksi mallia pitäisi, kuten ylläkin on mainittu, hakea samanlaisen väestöpohjan, olosuhteiden, kulttuurin ja resurssin maista (esim Pohjoismaat). Ei sielläkään olla Italialaisella tasolla Suomeen verrattuna kymmenkertaisista resursseista huolimatta. Se ei silti ole esteenä futiksen arvostukselle, maajoukkuemenestykselle ja futiskulttuurille.

Hyvän vertauskohdan meille tarjoaa myös Islanti 400 ammattijalkapalloilijan tuottajana. Kyseisen maan U17-ikäluokkahan otti jokunen aika sitten voiton Suomen vastaavasta ryhmästä. Kun Islannissa on kaikki ikäluokat mukaan lukienkin vain 11 000 poikapelaajaa, jokainen voi tehdä nopean laskelman siitä, monenko junnun reservistä tämä periaatteessa yhden ikäluokan maajoukkue kasataan. Islannissa on täysimittainen jalkapallohalli noin kolmea tuhatta lisenssipelaajaa kohden, täysimittainen jalkapallohalli 44 000 asukasta kohden. Suomessa täysimittainen halli on noin viittätuhatta lisenssipelaajaa kohden ja 230 000 asukasta kohden. Tämä viestii siitä, ettei maassamme välttämättä olisi oltu edes valmiita mahdolliseen futisbuumiin, jos Suomi olisi EM-kisoihin selvinnyt.

Useassa ketjun viestissä on kuitenkin johdettu päätelmät resurssien vähyyteen. Ainakin näin nopeasti ketjua selaten. Puhumme siis pääasiassa rahan vähyydestä toiminnan kehittämiseen. Syytä voi sysätä kasvattajaseuroille siinä missä Palloliitollekin. Itseäni ainakin ihmetyttää, että liiton tehdessä vuodesta toiseen nollatuloksen, voidaanko olettaakkaan uusia investointeja junioritoimintaan ja sitä kautta kehitystä tapahtuvaksi? Tai jos uusia strategioita ruohonjuuritasolle on luotu, niin hyvin ne ovat ainakin pysyneet poissa julkisuudesta.

Rahan vähyys on ongelma, kun Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa asia voisi olla aivan toisin. Syytä voi sysätä seuroille siitä, ettei monenkaan seuran varainhankinta yllä sille tasolle, että sponsorit olisivat jotain muuta kuin näennäisinä pidettäviä yhteistyöpuuhastelukuvioita. Ammattitaidottomuutta ja koulutuksen puutettahan tämäkin on. Toisaalta seurojen jäsenmaksutkin ovat pääasiassa liian alhaisia ja tämän takia jalkapallo kaipaa rohkeita seurajohtajia, jotka nostavat maksuja. Tätä tietysti helpottaa, jos seurassa on ammattitaitoa perustella, minkä takia rahaa tarvitaan ja kykyä tehdä rahalle myös vastinetta laadukkaamman toiminnan muodossa.

Palloliiton nollatulos lienee tarkoituksenmukainen ja investoinnit on budjetoitu pidemmällä aikavälillä, jolloin ne eivät paista rahakirstusta esiin niin selkeästi. Käsittääkseni kuitenkin liikevaihto on ollut nousujohteista, mikä kertoo ainakin osittain siitä, että investointeja tehdään. Täältä voi käydä lukemassa nykyisistä suunnitelmista:

http://www.palloliitto.fi/mp/db/file_library/x/IMG/88244/file/Kolmivuotissuunnitelma2007-2009.pdf

Rahan ja sponsorien puutteeseen syyt voidaan kaivaa esiin isommassakin mittakaavassa. Tietysti on muistettava, että jääkiekko vie jalkapallolta monia mahdollisia yhteistyömahdollisuuksia, mutta pelkästään tätä seikkaa emme voi hyväksyä ainoana perusteena liian pienille rahavirroille. Onkin nostettava esiin urheilun yleisesti nauttimat sponsorituotot Suomessa verrattuna naapureihin. Ero on järisyttävä. Suomessa urheilua sponsoroidaan tällä hetkellä noin 60 miljoonalla eurolla. Vastaavasti kolmen viimeisen vuoden aikana sponsoritulonsa tulonsa tuplanneen Norjan urheilutoiminta nauttii vuosittain 220 miljoonasta. Ruotsissa puolestaan sponsoreilta pumpataan 360 miljoonaa euroa nyt, mutta kasvuennusteet nostavat summaa vuosittain 15 prosenttia. Tanskakin jyrää Suomen 160 miljoonan sponsorituloillaan. Suomessa kasvuennusteetkaan eivät lupaa merkittäviä muutoksia.

Edelleen haluan palata siihen, mikä on valtion rooli tässä kuviossa. Valtiolta saatu summa urheilulle on vuosittain noin 100 miljoonaa euroa, mikä on omiaan viestimään, ettei kyse ole kovinkaan merkittävästä asiasta. Tämä taas vaikuttaa ihmisten käsityksiin ja etenkin niiden ihmisten, jotka vastaavat yrityksissä rahan sullomisesta eri yhteisöille. Urheilulle - ja jalkapallolle sen mukana – on langennut kärsijän rooli.

[tamman siika]

Tämä viestii siitä, ettei maassamme välttämättä olisi oltu edes valmiita mahdolliseen futisbuumiin, jos Suomi olisi EM-kisoihin selvinnyt.

Ei buumia välttämättä harrastajamäärien suurena kasvamisena, mutta uskallan väittää, että kisoihin pääseminen kasvattaisi kotimaisen pääsarjan yleisömääriä huomattavasti. Tämä tarkoittaisi suurempia tuloja myös seuroille, jotka voisivat tätä kautta panostaa rahallisesti enemmän junioritoimintaansa.

Palloliiton nollatulos lienee tarkoituksenmukainen ja investoinnit on budjetoitu pidemmällä aikavälillä, jolloin ne eivät paista rahakirstusta esiin niin selkeästi.

Eikö tämä kerro juuri kunnianhimottomuudesta ja visioinnin puutteesta liiton päättävissä elimissä? Kaipaisin enemmän rohkeutta toteuttaa ideoita varainkeruun kasvattamiseen.

e. Vielä lisäisin, että tuolta maajoukkueosion keskusteluistahan on nähtävissä myös ihan julkisuuteen asti tulleita tietoja liiton johdon törkeistä varojen väärinkäytöstä.

[Nice10]

Jotta saadaan keskusteluun taas vähän tutkimukseen perustuvaa totuuspohjaa suomalaisten jalkapalloilijoiden harjoittelusta, niin otetaan esille KiHu:n tutkimus vuodelta 2005. Kyseinen tutkimus käsittelee 1989-syntyneitä jalkapalloilijoita eli tuolloin 14-15-vuotiaista pelureista. Tutkimuksen mukaan 24,5 % kohderyhmän pojista harjoitteli yli kymmenen tuntia viikossa. Tytöistä tähän harjoitusmäärään ylsi vain 12 %. Noin 75 % tämän ikäluokan poikapelaajista harjoittelee siis alle kymmenen tuntia viikossa. Pojilla harjoittelu koostui 53.4 prosenttisesti joukkueharjoituksista, 14.2 prosenttisesti oheisharjoittelusta ja vain 32.4 % on omatoimisen harjoittelun osuus. Aineiston kokoamisen aikaan kyseisen ikäluokan lisenssipelaajia oli 7471, joista tutkimukseen osallistui noin neljännes.

No jotain tuollaista odotinkin tutkimustulosten olevan. Lienee kuitenkin selvää, että tuossa on haastateltu monen tasoista lisenssipelaajaa(?). Tuossa iässä Suomessa tarpeeksi kunninahimoiset ja lahjakkaat pelaajat ovat valikoituneet jo niihin pariin kymmeneen eri ikäkausijoukkueeseen, jotka perinteisesti c-b -junioreissa ovat Suomen kärkiporukoita. Toki poikkeuksia on eikä mitenkään voida yleistää. Luulisin myös, että Suomessa on erittäin yleistä olla rekisteröitynyt pelaaja, vaikka pelaaminen rajoittuisi todella alhaiselle tasolle. Arvelisin, että Suomessa täysin harrastelijat ja aloittelijat vanhemmallakin ikää rekisteröityvät aina johonkin joukkueeseen pitkälti siitä syystä, että olosuhteiden pakosta jalkapallon pelaaminen vaatii usein virallisen joukkueen, jos mielii pelata jotakin alhaisintakin höntsysarjaa saati kunnon alustalla.

Olisi mukava kuulla tuosta tutkimuksesta enemmän, mutta on varmasti totta, että ei tuon ikäisestä lisenssipelaajista Suomessa moni ei enää varmasti panosta kovin kunnianhimoisesti pelaamiseen. Lähinnä tarkoitin, että se pieni osa, joka panostaa futikseen tosissaan (jokunen sata pelaajaa/per ikäluokka) myös reenaa aivan kansainvälisiä määriä omallakin ajalla. Tuon ikäisille ensisijaiset prioriteetit ovat jo usein  jossain muualla (esimerkiksi jääkiekossa, koulussa, mopoissa) ja tähän syynä on lähinnä se, että jalkapalloilijan näkymät Suomessa ovat verrattain huonot ellei puhuta todellisista ikäluokan huipuista. Esimerkiksi b-juniorijääkiekkoilija tietää, että kovalla työllä mahdollisuus Sm-liigan valokeilaan ja helvetin hyviin rahoihin on täysin realistinen, nykypäivänä NHL on myös erittäin realistinen tavoite keskitasoisellekin pelaajalle.  Jalkapallossa tilanne on täysin toisenlainen. Ja onhan sekin faktaa, että Suomessa koulutus on erilaisessa kulttuurillisessa asemassa kuin esim Etelä-Italiassa, jossa futis on yksi keinoista päästä pois kurjuudesta. Täällä asiat eivät ole niin.

Uskaltaisin väittää, että pelkästään jääkiekko vie n.1/3 ikäluokan futisprospktista muutaman kriittisen lajivalintavuoden aikana. Lahjakkaat ovat usein lahjakkaita molemmissa lajeissa, mutta vain Suomessa futis on kansallinen kakkoslaji. Ei Italiassa lahjakas futari lopeta pelaamista usein pyöräilyn takia. Ei todellakaan ole mikään vitsi, että nykyisistä NHL-pelaajista useampikin voisi olla maajoukkuetason futaaja. Suomessa lahjakas joukkue-urheilija hakeutuu isoilla asutusalueilla ensisijaisesti futiksen ja kiekon piiriin, samasta lahjakkaasta massasta molemmat poimivat omat kultakimpaleensa. Itse asun Tampereella ja tämän huomaa parhaiten ehkä juuri täällä. Esimerkiksi Ilveksen 87 syntyneet kiekkoilijat ovat yksi kaikkien aikojen lahjakkaimmista ikäluokista Suomessa, mutta futiksen puolella koko Tampereella ei ole yhtään ainutta lahjakasta pelaajaa. Käytännössä lähes kaikki 90-85 syntyneet lahjakkaimmat pelaajat ovat valinneet Tampereella kiekon ja se näkyy kyllä futiksen puolella itse asiassa katastrofaalisesti.

Mitkähän ovat Italian vastaavat tilastot, jos otetaan kaiken karvaiset tuon ikäiset pelaajat. Luulisin, että eivät prosentit älyttömästi tuota korkeampia voi olla. Ei sielläkään kai joka jätkä reenaa yli 10 tuntia viikossa, varsinkaan ne, jotka eivät tavoittele jalkapallosta yhtään mitään. Veikkaisin, että Italiassa on suhteessa harrastajamääriin hieman Suomea leveämpi kärki, joka reenaa paljon ja laadukkaammin, mutta samalla tavalla siellä harrastajia ja höntsääjiä löytyy kuin Suomestakin. Edelleen on eri asia sitten, ovatko nämä kuinka rekisteröityneitä.

Voi olla totta, että 7000 lisenssipelaajasta tarpeeksi suuri prosentuaalinen osuus ei käytä pallon kanssa aikaaa tarpeeksi, mutta asiaa pitäisi käsitellä toisesta näkökulmasta. Pitäisi kartoittaa, kuinka moni tuon ikäisistä lahjakkaista pelaajista on asettanut tavoitteita korkealle futiksessa ja sen mukaan miettiä reenaako tämä potentiaalinen osa tarpeeksi määrällisesti ja laadullisesti.

Tuo Islanti on ihan käypä esimerkki niin asenteista kuin resursseistakin. Sitä on monissa topikeissa jauhettu, mutta Suomi ei vaan ole urheilukansaa, vaan menestyskansaa. Täällä lähdetään lajin, urheilijan tai joukkueen kelkkaan vasta kun kansainvälistä menestystä on omin voimin ensin saavutettu. Hyvänä esimerkkinä Tampereen ykkösurheilujoukkue Tamu, joka saa vetää keskinkertaisilla resursseilla ja ilman futisstadionia luultavasti niin kauan kun pääsevät Champions-liigaan. Vasta sitten sponsorit ja yleisö herää. Suomessa ei ymmärretä, että kaava on väärä. Ei Trondheimissakaan ensin pelattu c-liigaa vuosia ja sitten vasta kohennettu resursseja, vaan c-liiga on tulos määrätietoisista satsauksista.

Suomi on per naama yksi maailman rikkaimista maista, mutta urheilussa se ei näy kyllä juurikaan. Kaikissa kehitysmaissakin pyritään turvaamaan oman kylän ja maan urheilijoille parhaat mahdolliset keinot pärjätä, vaikka raha on todella tiukalla. Suomalainen peruskatsoja ei seuraa tai sitoudu tiettyyn lajiin tai seuraan kovin voimakkaasti, vaan pyrkii voittajien kelkkaan. Formula-kansa ei käy kovin mainittavasti edes SM-liigan katsomoissa, vaikka kyseinen laji on ykköslajimme. Suurinta osaa yksityisen puolen rikkaita ei kiinnosta sijoittaa Suomessa senttiäkään, jos tuotto-odotus on pieni saati, jos tiedetään, että tulisi tarkoituksella tappiota. Kaikki mitataan täällä tarkkaan rahassa ja työssä, ei koskaan kunniassa tai oman ylpeyden tunnossa vaikka oman kylän joukkuetta kohtaan. Vain muutama Hjallis, Salonoja, Kummola ja kumppani on saanut isot pyörät pyörimään isoissa hankkeissa, mutta suurimman osan näistäkin hedelmällisistä suhteista on futispuoli Suomessa onnistunut sotkemaan tai hukkaamaan vuosien saatossa.

[Nice10]

Tiivistettynä siis tärkeää olisi, että se jokaisen ikäluokan kriittinen ja tarpeeksi laaja sekä lahjakas osa harjoittelee määrällisesti ja laadullisesti oikein ja että tämä osa on asennoitunut kunnianhimoisesti juuri futikseen. Näin luultavasti on esim Islannissa. Koko ikäluokan suuretkaan tuntimäärät pallon kanssa eivät välttämättä ole riittäviä, jos vaikkapa se lahjakkain 10% ei harjoittele tarpeeksi tai ei valitse edes jalkapalloa ykköslajikseen.

Hyvänä mielikuvaleikkinä voidaan ajatella vaikkapa Jari Litmasta. Ei olisi välttämättä mahdoton ajatus, että Jari muiden superlahjakkaiden ikäistensä tavoin olisikin valinnut helpomman tien tähteyteen, eli jääkiekon. Näin tekee kuitenkin helvetin iso osa jokaisesta ikäluokasta Suomessa, mutta ulkomailla vain äärimmäisen harva. Samalla tavalla futiksessa lahjakas, huikeat maalintekovaistot, kunninahimoa, taito-ominaisuuksia, räjähtävää fyysisyyttä ja loistavan pelisilmän omaava Teemu Selänne olisi monissa muissa maissa valinnut jalkapallon kiekon tai jonkin muun marginaalilajin sijaan. Suomessa vaan kiekko ja monet vieläkin pienemmät lajit varsinkin "maalla" ottavat karhun osan jokaisesta ikäluokasta. Samoin myös sponsoreista, katsojista ja media-ajasta.

Futis peilaa koko yhteiskuntaa ja kulttuuria niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Meillä vaan on käynyt hieman huonompi säkä. Asetelma muuttuu kuitenkin pikkuhiljaa kun kansallinen itsetuntomme kasvaa ja olemme valmiita kilpailemaan myös kansainvälisesti suurissa lajeissa. Uudet sukupolvet ovat paljon aiempia avarakatseisempia ja "eurooppalaisempia". Sitä myöten aletaan ymmärtää futiksen asemaa ja siinä pärjäämisen merkityksen olevan aivan toisissa sfääreissä esimerkiksi kiekkoon verrattuna.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Ei buumia välttämättä harrastajamäärien suurena kasvamisena, mutta uskallan väittää, että kisoihin pääseminen kasvattaisi kotimaisen pääsarjan yleisömääriä huomattavasti. Tämä tarkoittaisi suurempia tuloja myös seuroille, jotka voisivat tätä kautta panostaa rahallisesti enemmän junioritoimintaansa.

Kuten Nice10 totesi, suomalaiset pyrkivät voittajien kelkkaan ja innostuvat helposti satunnaisista napakympeistä, jollaiseksi arvokisapaikan jalkapallossa voi hyvin laskea. Eri lajien harrastajamäärät ovat Suomessa olleet poikkeuksellisen riippuvaisia siitä, onko lajilla jotain menestyvää keulakuvaa. Lumipalloilmiöt maassamme ovat pyörähtäneet liikkeelle Mikko Kolehmaisen olympiamelonnasta Jukka Keskisalon EM-kirmailuun ja tuoneet näiden lajien harrastajamääriin selkeitä pyrähdyksiä. Kyse on kuitenkin ollut ohikiitävistä hyvistä hetkistä, joita ei ole osattu käyttää hyväksi tilanteen vakauttamiseen. Vaikken itsekään usko arvokisapaikan mitään räjähdystä aiheuttavan, luulen sen kuitenkin tuovan lajin pariin merkittävästi uusia harrastajia, jos tilanne vain osataan hyödyntää. Paluu arkeen on väistämätön, jos maailman suurimmalla lajilla ei olekaan kummempaa tarjottavaa vaan esimerkiksi talvet painellaan edelleen kolatuilla hiekkakentillä - jos niitä ei ole jäädytetty - tai ahtaissa koulujen saleissa.

Eikö tämä kerro juuri kunnianhimottomuudesta ja visioinnin puutteesta liiton päättävissä elimissä? Kaipaisin enemmän rohkeutta toteuttaa ideoita varainkeruun kasvattamiseen.

Ei. Vaikka varainkeruu tuottaisikin parempaa tulosta, pyrittäisiin loppusaldo edelleen viemään nollaan. Kyse ei kuitenkaan ole voittoa tavoittelevasta yrityksestä. Enemmän tämä kertoo talouden vakaudesta ja budjetoinnin onnistumisesta.

e. Vielä lisäisin, että tuolta maajoukkueosion keskusteluistahan on nähtävissä myös ihan julkisuuteen asti tulleita tietoja liiton johdon törkeistä varojen väärinkäytöstä.

Näitä tapauksia en epäile lainkaan, mutta kun täällä on käytetty vertailussa paljon Italiaa, niin… Eihän se tietysti asiasta sen hyväksyttävämpää tee, mutta nyt puhutaan seikasta, jolla ei ole yhteyttä oikeastaan mihinkään. Toki rahat ovat kirstusta pois, mutta mikäli vetoomus varainpalautuksen puolesta menisi läpi, voisimme ostaa vaikka jollekin junnulle uudet pläägät ja pallon.

No jotain tuollaista odotinkin tutkimustulosten olevan. Lienee kuitenkin selvää, että tuossa on haastateltu monen tasoista lisenssipelaajaa(?). Tuossa iässä Suomessa tarpeeksi kunninahimoiset ja lahjakkaat pelaajat ovat valikoituneet jo niihin pariin kymmeneen eri ikäkausijoukkueeseen, jotka perinteisesti c-b -junioreissa ovat Suomen kärkiporukoita.

Niinpä. Toki Suomessa on pelaajia, jotka treenavat myös omalla ajallaan riittävästi – kuten tutkimus osoittaa, mutta suuri ongelmahan on juuri se, että näiden lahjakkuuksien kärki on aivan liian kapea. Lahjakkuudenhan voi myös tuhota jo kauan ennen aikaa, jolloin yleensä tehdään lajivalinnat tai valinnat urheilun, mopojen ja muiden asioiden välillä. Jääkiekkokaan ei vie harrastajia jalkapallolta yksin sillä, että mahdollisuudet ammattilaisuuteen ovat paremmat vaan myös siksi, että jääkendo on harrastuksena yleisesti laadukkaampi.

Ongelman ytimeen tullessamme olemme kiertäneet koko ympyrän ja palanneet puhumaan valmennuksen – koko urheilun harrastamisen kivijalan – laadusta tai pikemminkin sen puutteesta, joka ei motivoi riittävän suurta määrää panostamaan lajiin edes sen vertaa, että selviäisi, kuka todellisuudessa on se talentti. Nykyinen systeemimme ei ole riittävän tasokas luomaan lapsille ja nuorille urheilusta elämäntapaa, jonka tavoitteet piirtyisivät sinne, missä omien mahdollisuuksien yläraja on. Me luomme harrastelijoita, koska emme pysty tarjoamaan valmennuksella tarjoamaan kehittymisen havaitsemisen tunnetta, joka ohjaa motivaatiota. Pidän siis heikkoa valmennusta suurena osasyyllisenä siihen, että innostus lajia kohtaan sammuu.

Olisi mukava kuulla tuosta tutkimuksesta enemmän, mutta on varmasti totta, että ei tuon ikäisestä lisenssipelaajista Suomessa moni ei enää varmasti panosta kovin kunnianhimoisesti pelaamiseen. Lähinnä tarkoitin, että se pieni osa, joka panostaa futikseen tosissaan (jokunen sata pelaajaa/per ikäluokka) myös reenaa aivan kansainvälisiä määriä omallakin ajalla.

Jokunen sata on siis liian vähän, sillä suomalaisen jalkapallon tason vieminen eteenpäin edellyttää laajempaa kilpailua. Osoituksena tästä kapeasta tasosta oli esimerkiksi Pajulahden Premier Cup, jossa Hongan ysikolmoset eivät saaneet mitään vastusta vaan esimerkiksi finaalissa HJK kaatui 6-0. Se että pystymme hiomaan muutaman lahjakkuuden timantiksi on hienoa, mutta myös pelurit eturivin takana olisi pystyttävä samaan tapaan viemään omien mahdollisuuksiensa sallimaan loistoon.

Mitä tuohon tutkimukseen tulee, niin omistan siitä taas vain paperiversion, mutta kysehän on Jyväskylän yliopiston materiaalista, jossa ei liene mitään salaista vaan uskoakseni löytyy JYU:n nettisivujen kirjastosta myös sähköisenä versiona. Mene ja tiedä.

Mitkähän ovat Italian vastaavat tilastot, jos otetaan kaiken karvaiset tuon ikäiset pelaajat. Luulisin, että eivät prosentit älyttömästi tuota korkeampia voi olla. Ei sielläkään kai joka jätkä reenaa yli 10 tuntia viikossa, varsinkaan ne, jotka eivät tavoittele jalkapallosta yhtään mitään. Veikkaisin, että Italiassa on suhteessa harrastajamääriin hieman Suomea leveämpi kärki, joka reenaa paljon ja laadukkaammin, mutta samalla tavalla siellä harrastajia ja höntsääjiä löytyy kuin Suomestakin.

Tämähän juuri ongelma on, kun niin monissa muissa maissa suhteutettuna harrastajamääriin (jotka Suomessa ovat pienet suhteutettuna väkilukuun) on leveämpi kärki, joka treenaa paljon ja vieläpä laadukkaammin. Höntsääjiä toki löytyy Italiastakin enkä tiedä Italian vastaavia lukuja omatoimisen harjoittelun suhteen, mutta kuten jo aiemmin totesin, joukkueharjoitusten määrissä ainakin oli näkyvä ero.

Tiivistettynä siis tärkeää olisi, että se jokaisen ikäluokan kriittinen ja tarpeeksi laaja sekä lahjakas osa harjoittelee määrällisesti ja laadullisesti oikein ja että tämä osa on asennoitunut kunnianhimoisesti juuri futikseen. Näin luultavasti on esim Islannissa. Koko ikäluokan suuretkaan tuntimäärät pallon kanssa eivät välttämättä ole riittäviä, jos vaikkapa se lahjakkain 10% ei harjoittele tarpeeksi tai ei valitse edes jalkapalloa ykköslajikseen.

Tiivistettynä siis tärkeää olisi, että mahdollisimman suuri osuus jokaisesta ikäluokasta harjoittelisi määrällisesti sekä laadullisesti oikein, jotta riittävän monen motivaatio jalkapalloon oman kehittymisen havaitsemisen seurauksena säilyisi korkeana mahdollisimman pitkään ja tätä kautta kunnianhimoinen asenne juuri futikseen olisi nykyistä yleisempi tuoden kilpailua myös sille lahjakkaimmalle osalle.

[tamman siika]

Ei. Vaikka varainkeruu tuottaisikin parempaa tulosta, pyrittäisiin loppusaldo edelleen viemään nollaan. Kyse ei kuitenkaan ole voittoa tavoittelevasta yrityksestä. Enemmän tämä kertoo talouden vakaudesta ja budjetoinnin onnistumisesta.

Myönnän että muotoilin sanani hieman huonosti. Tottakai silti varainkeruuta pitää pyrkiä kasvattamaan, vaikka budjetti automaattisesti pyritään saamaan nollatulokseen.

Tämän keskustelun voisi joku osaava tosiaan irroittaa oman otsikkonsa alle.

[Nice10]

Ihan hyvää pohdikelua, jota on vaikea vaan pukea sanoiksi ilman, että tulisi väärin ymmärretyksi.

Arvokisoihin pääsy nimen omaan muuttaisi stereotypiota suomalaisesta futiksesta. Potkupallo saisi tuulipuvun silmissä todennäköisesti uuden leiman, joka voisi olla vaikka jalkapallo ja Veikkausliiga voisi edustaa kansan silmissä huippujalkapalloa. Aivan samalla tavalla kuin 95-mm muutti suomalaisen jääkiekon aseman kerrasta ja samassa vanavedessä alettiin puhua sm-liigasta maailman toiseksi kovimpana sarjana. Kiekon mm-kulta ei pienen lajin sisälläkään ollut mikään erikoinen saavutus puhumattakaan sm-liigan pelillisestä tasosta, joka laskee vuosi vuodelta ja joka on tasoltaan lajin ammattilaissarjojen häntäpäässä. Tämä mm-vouhotus oikein hyvödynnettynä sai vain kansakunnan todellisuudentajun hämärtymään ja sitä myösten saatiin helvetisti hallihankkeita ja sponsorirahaa liikkeelle.

Samalla tavalla uskoisin futiksenkin aseman kohentuvan. Eihän suomalainen futis olisi itsessään muuttunut miksikään sillä, jos suomi olisi osunut Portugalissa vaikka tuurilla kerran ja kisoihin oltaisiin menty. Silloin kuitenkin mediahypetys ja kiinnostus olisi räjähtänyt taas uusiin sfääreihin. Hyvää nostetta oli ollut havaittavissa jo koko karsintojen ajan. Sama Tamun suhteen. Vaikka Tamun pelaama jalkapallo ei muuttuisi paljon mitenkään, mahdollistaisi lohkovaihe jommassa kummassa euro-cupissa todennäköisesti ennennäkemättömät neuvotteluasemat uudesta stadionista ja muutenkin sponsorit kiinnostuisivat varmasti silloin oikein toden teolla. Suomessa ei vaan ymmärretä, että ensin pitäsi olla se poikkeuksetta täynnä katsojia oleva uusi stadion ja isompi budjetti, siiten vasta voidaan puhua c-liigoista eikä toisinpäin.

Suomalaisten itsetunto on niin huono, että heikomman tai kehittyvän puolella ei uskalleta olla samalla tavalla kuin menestyvän ja valmiin paketin. Esimerkiksi joku Heikki Kovalainen ei ole edes formulakansan keskuudessa tarpeeksi kiinnostava stara ennen kuin talli on tarpeeksi kova. Ei Heikkiä tuettu viime kaudella samalla tavalla kuin Kimiä, vaikka tarvetta olisi ollut. Toisaalta suomalainen hyppää vihaamansa Ferrarin ja haukkumansa Räikkösen kyytiin heti kun menestystä alkaa tulla "sinivalkoisesti". Suomalaisia ei kiinnosta edes formuloissa muu kuin menestys. Emme ole edes mitään formulakansaa, vaan ihan puhtaasti menestyskansaa.

Resurssien suhteen iso ongelma on se, että monien seurojen edustusjoukkueet kamppailevat lähes joka vuosi olemassaolostaan sponsorimarkkinoilla. Rahaa ei yksinkertaisesti riitä junioritoimintaan tarpeeksi. Joukkueiden pelaajapalkkiot ja budjetit Suomessa ovat niin pieniä, että yhdenkin päätoimisen juniorivalmentajan palkalla pestaa hyvän liigapelaajan, puhumattakaan olosuhdeparannuksista tai suurista organisaatiouudistuksista. Jos seuran budjetti edustusjoukkue, hallinto ja juniorityö sisällyttäen on vaikkapa n. miljoona euroa, voi aika nopeasti vetää johtopäätökset seuran halukkuudesta palkata junioripuolelle laajalti päätoimista osaamista tai vastaavaa. Jos taas puhutaan jo vaikkapa kiekkoseuran n. 5 miljoonan budjetista, niin pelivaraa ja strategiamahdollisuuksia on aivan eri tavalla.

Hyvin moni asia on kiinni näistä resursseista ja kun pyyteetöntä sponsorirahaa suomi-futikseen ei hirveästi virtaa, on tyydyttävä monesti talkootyöhön. Yksi selkeä kehitysehdotus juuri tämän vuoksi onkin talkoovalmentajien arvostuksen kasvattaminen tavalla tai toisella. Entisiä pelaajia pitäisi houkutella enemmän mukaan ja jotain muuta konkreettista motivaattoria rahan sijaan olisi keksittävä. Olisiko se sitten jokin keihttymisen tunne valmentajallekin tai jokin muu arvostuksen mittari tms. Tähän Palloliitto voisi vaikuttaa. Tuntuu vaan, että Suomi on ainoita maita, joissa juniorivalmenteja lajista riippumatta ei nauti kovin suurta arvostusta. Puhumattakaan juniorijoukkueiden huoltajista, joukkueenjohtajista ja muista tärkeistä tukihenkilöistä. Suomessa nämä tyypit saavat usein kohdalleen ihmettelyä pyyteettömyydestään ja esim huoltajia tunnutaan usein pidettävän jopa vähän yksinkertaisina kun sellaista "paskahommaa" tekevät ilmaiseksi päivät pitkät. Joskus Hesa-cupissa kun on tullut seurattua jotain Brassi-joukkueiden huoltajia ja muita taustaukkoja, niin nämä vetävät parhaimmillaan puku päällä ja helvetin ylpeänä osana joukkuetta. Suomessa monesti tuntuu, että junioritoiminnassa mukana olemista jopa jostain syystä hieman häpeillään ja sanotaan, että pakko olla kun poika pelaa jne.

[Callit]

Kyllä Suomalaiset nuoret palloilijat määrällisesti reenaavat helvetisti pallonkin kanssa. 20 tuntia viikossa pallo kanssa leikkimistä ei ole määrä eikä mitään, jos alkaa järjestelmällisesti seuraamaan Pirkkahallissa, Talissa, Suurhallissa, Kupittaalla jne pelaavien nuorten omatoimista harjoittelua. Minusta on suunnattoman väärin, että suomalaisten nykypäivän futareiden tai urheilijoiden harjoittelumääriä tai asennetta vähätellään.

Pahoittelen, että hyppään asialliseen keskusteluun hivenen puskista, ja otan esimerkiksi yhden kappaleen, johon tiivistyy yksi katsantokanta, joka mielestäni ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Nyt vain on niin, ettei HJK, Honka tai TPS ole Suomi. Valitettavasti. Suurin osa suomalaisista junnuista menee läpi putkesta, jossa futiksesta mitään ymmärtämätön ja osaamaton valmentaja käskee poikien tsempata ja syötellä. Jos ja kun jollain on lahjoja/viitseliäisyyttä erottua joukosta, niin on melkoinen sattuma eli mahdottomuus, että joku scoutti tulee vetämään hihasta johonkin osaavampiin ympyröihin.

Katselin muutamana kesänä Kemiön Gräsplanscupia, jota pelataan hehtaarien kokoisella hienolla alueella usealla nurmikentällä. Matsien väissä en nähnyt kertaakaan yhdenkään joukkueen leikkivän pallolla. Sen sijaan näin joukkueita sulkeisia muistuttavissa "fyysisissä harjotteissa", pahimmillaan punnertamassa. Pahin kauhukuva suomalaisesta junnutyöstä tuli kuitenkin pari vuotta sitten Keravalla, kun eräässä turnauksessa valmentaja tiivisti koko suomalaisen junnutyön ajatukset yhteen Tonavaan: "Pallo heti pois sieltä jaloista, ei ikinä jäädä triplailemaan, vaan annetaan se heti pois". Samassa turnauksessa tuttuni pojan joukkueen vanhemmat, 4 kpl,  ripittivät laidalla hienoja harhautuksia tehnyttä poikaa, selvää luonnonlahjakkuutta, kovin sanoin pallon menetyksestä. Kun totesin lakoonisesti, ettei noilla ohjeilla tavoin kehity Ronaldinhoja, niin suurin piirtein kaikki yhdestä suusta, että "me kehitetään joukkuetta". AAAAARRRRRRGGGGHHHHH

Ja kaikki kunnia tosiaan niille harvoille, jotka Suomessa tekevät kunnollista, taidolliseen osaamiseen tähtäävää junnutyötä. AIkanaan tuttuni poika pelasi usein samoissa turnauksissa Hongan poikien kanssa, ja niillä oli aivan eri ote touhuun. Otteluiden välit sujuivat honkalaisilta pallon kanssa kikkaillen. EOM.

[Nice10]

Tuossa lähinnä puhuttiin omalla ajalla pallon kanssa leikittelystä ja yksilöllistä asennoitumisesta taitoharjoitteluun, jota suomijunnujen kohdalla mielestäni liikaa vähätellään. Monet suomijunnut ovat valmiita reenaamaan helvetisti, jos joku kertoo edes hieman, että kuinka paljon, mitä asioita ja minkä vuoksi kannattaa harjoitella. Valmentajan mokista tulee syytellä valmentajia tai organisaatioita, ei yksittäisten pelaajien asennetta. Oikeassa toki olet noin muuten monien maallikkovalkkujen ajatusmaailmasta. Toisaalta paljon on erityyppisiäkin valmentajia.

Juniorivalmennuksen ämatöörimäisyydestä johtuen harjoittelua on laidasta laitaan jopa seurojen sisällä. Kyllä hyviäkin valmentajia löytyy, mutta tärkeää olisi myös, että parhaat valmentajat saataisiin potentiaalisimpien tai ainakin kunnianhimoisten pelaajien pariin. Itse olen varttunut ja nähnyt futista lähinnä Suomen suurten kaupunkien ja seurojen osalta. "Maaseudulla" uskon, että tilanne on vieläkin huonompi ja sieltä pitäisi lahjakkaimmat saada nopeasti määrätietoisten seurojen ja kyvykkäiden valmentajien oppiin.

Mielestäni parhaat valmentajat ja lahjakkaimmat pelaajat pitäisi saada toimimaan yhdessä, vaikka futisromantikko haluaisikin hyviä valmentajia löytyvän sekä työtöistä, pojista, 4-divarista, ikämiehistä ja kaupunginosajoukkueista. Näitä hyviä ta edes kohtuullisia valmentajia vaan ei ole hukattavaksi asti ja tarkkaan tulisi miettiä, mihin ikäluokkiin esim seuran sisällä parhaat resurssit ohjataan. Joku kärsii valitettavasti aina, mutta priorisointia on pakko tehdä, jos mielitään tuottaa taas hieman enemmän huippupelaajia.

[Carrincha]

Argentiinalaisten kovaa pelaaminenkin on muuttunut stereotypiaksi.
Nämä kaikki mahdolliset kyselyt ennen MM 06 "saako kahdella jalalla taklata" yms. ovat pönkittäneet tuota typiaa.

Mielestäni näin ei edes ole.
Heillä on aivan yhtä monta kovaa pelaavaa peluria kuin Suomella (pelaajamääriin suhteutettuna)

[Lazy Town]

Argentiina pelaa tangoa, Brasilia sambaa ja Saksa polkkaa

Pohjoisista maajoukkueista Virosta, Liettuasta ja Latviasta ei juuri ole stereotypioita. Itselleni on edelleenkin täysi mysteeri miten mitenkään kategorioimaton Latvia on onnistunut läpäisemään sen kivenkovan karsinnan ja edennyt EM-kisoihin. Suomi puolestaan tunnetaan maailmalla hyvin puolustavana sitkeänä joukkueena joka on täynnä viimeiseen asti Talvisodan Hengellä taistelevia sissejä.

[Nice10]

Argentiinalaiset pelaajat ovat kovia näyttelemään, ruikuttamaan ja heille kelpaa voitto otettuna täysin epärehellisinkin keinoin. Usein historialliset filmailut ja tuomarin huijaamiset ovat vielä kulttuurissa ylpeyden aiheita, kuten esim "jumalan käsi". Itse argot sortuvat yleensä provosoitumisen myötä sikailuun ja erittäin epäurheilijamaisiin temppuihin, jopa lyömiseen ja potkimiseen. Vika etsitään aina tuomarista tai vastustajasta, vaikka itsellä ei pää ole kestänyt. Argentiinalaisten kaunis peli maajoukkuetasolla on myytti ja yleensä tärkeissä arvokisapeleissä argot pelaavat erittäin tarkkaa, mielikuvituksetonta ja äärimmäisen puolustusorjentoituvaa sekä rikkovaa peliä.

[suur-saksa]

Tuo on suurin syy miksi Argentiina on jäänyt Brasilian, Saksan, Italian ja Ranskan kelkasta MM-tasolla. Karsinnat he kyllä hoitavat koska lähtökohtainen tasoero on korkea Argentiinan ja keskitasoisten E-Am joukkueiden välillä.

Brasilian maajoukkue tas koostuu 20/23 pelaajasta Euroopasta joka Argentiinalla on pienempi selkeästi. Brassit siis käytännössä pelaavat karsintansa vieraissa joka ottelussa kun taas Argentiinalla on 11 miestä aina kotimantereella, Brasilialla ei ole.

[Columbo]

Usein historialliset filmailut ja tuomarin huijaamiset ovat vielä kulttuurissa ylpeyden aiheita, kuten esim "jumalan käsi".

Höpö höpö, ei sillä mitenkään ylpeillä äläkä muutenkaan yleistä yhden tapauksen perusteella. Yhtä hyvin voisi väittää, että saksalaiset arvostavat mestaruuksistaan eniten sitä joka tuli piristeiden voimalla, vastustajan tähtipelaajan lasarettiin potkimalla ja häpeällisen alkusarjatappion jälkeen, siis 1954. Vai pitäisikö muistella Italian ensimmäistä MM-kultaa joka tuli kaikkien aikojen räikeimmän kotiinpäinvedon seurauksena, tai Englannin kolmatta maalia finaalissa ja aiempaa Pelen potkimisen sallimista alkulohkossa vuonna 1966 jne. Jumalan käsi on muutenkin poikkeuksellinen tapaus, sillä siitä puhuttaessa pitää muistaa konteksti, eli se tuli juuri Englantia vastaan. Englannilla on argentiinalaisten mielissä erityinen historiallinen asema, myös ulkojalkapalloilullisten seikkojen takia. Ihan samalla tavalla suomalaisille on tärkeää että svedupetterit ja erityisesti ryssät saavat maistaa omaa lääkettään.

[Callit]

Suomi puolestaan tunnetaan maailmalla hyvin puolustavana sitkeänä joukkueena joka on täynnä viimeiseen asti Talvisodan Hengellä taistelevia sissejä.

Yhtenä lokakuun 1997 tragedian silminnäkijätodistajana voin ajatella tätä metaforaa vain kauhun sekaisin tuntein. Siis  mitä talvisodassa oikein tapahtui? Oliko ryssä jo polvillaan, kun suomalaiset ryhtyivät riitelemään vuoden 1918 asioista, ja sitten suomalaiset ryhtyivät ampumaan toisiaan, ja ryssä pääsi valloittamaan Käkisalmen. Niinkö?

[Callit]

Höpö höpö, ei sillä mitenkään ylpeillä äläkä muutenkaan yleistä yhden tapauksen perusteella.
...
Englannilla on argentiinalaisten mielissä erityinen historiallinen asema, myös ulkojalkapalloilullisten seikkojen takia. Ihan samalla tavalla suomalaisille on tärkeää että svedupetterit ja erityisesti ryssät saavat maistaa omaa lääkettään.

En itse pidä näistä kansallisista stereotypiosta, ja arvostan Argentiinaa loputtomasti sen kyvystä tuottaa jatkuvasti lähes jumalaisia pelaajia. Mutta kyllä niillä on tuolla urheiluhenkipuolella hivenen kehittämisen varaa. Jumalan käsi on tietysti yksi esimerkki, mutta tuoreempi löytyy MM2006:sta, josta gauchot poistuivat huonoina häviäjinä. Joukkueen käytös ihmetytti enemmän kuin paljon. Tavallisestihan pilkkukisan hävinnyt joukkue lamaantuu ja passivoituu, mutta nämä apinatpa pistivät hulinaksi oikein kunnolla. - Todella ala-arvoista käytöstä.

[Viinioksa]

Mihin Argentiinan pelaajatuotanto muuten perustuu? Brasiliaa voi selittää massalla, mutta Argentiina on kooltaan viidesosa siitä, ja tuottaa tällä hetkellä jopa Brasiliaa enemmän superlupauksia. Lisäksi maa on jokseenkin köyhä ja vuosituhannen vaihteen romahduksen olisi odottanut näkyvän lamana futiksessakin, mutta toisin on käynyt.

[Kuku]

Mihin Argentiinan pelaajatuotanto muuten perustuu? Brasiliaa voi selittää massalla, mutta Argentiina on kooltaan viidesosa siitä, ja tuottaa tällä hetkellä jopa Brasiliaa enemmän superlupauksia. Lisäksi maa on jokseenkin köyhä ja vuosituhannen vaihteen romahduksen olisi odottanut näkyvän lamana futiksessakin, mutta toisin on käynyt.

Tuossa kai oli jo vastaus. Jalkapallon taso ei ole riippuvainen taloudellisesta menestyksestä maissa, joissa suuria kilpailevia lajeja ei ole ja ilmastokaan ei haraa vastaan. Voisi jopa sanoa että mitä köyhempi maa, sitä varmemmin lahjakkuudet suuntautuvat jalkapalloon, koska heille se on niissä oloissa varmin tie sosiaaliseen nousuun.